keskiviikko, maaliskuu 09, 2011

Kiva kun arvostetaan

Elämäni ensimmäistä kertaa minulle tullaan tarjoamaan työpaikkaa ja pitkän pohdinnan jälkeen kieltäydyin. Sinne meni tuntuva palkankorotus ja uudet haasteet. Kaikissa työpaikoissa on omat ongelmansa, mutta välillä tekisi mieli ottaa hyppy tuntemattomaan.

Tänään viimeksi sain puhelun Kiholta, että Esihenkilö on käyttänyt minua vipuvartena joidenkin vähäpätöisten lappusten hankinnan nopeuttamiseen. Olin enemmän kuin puulla päähän lyöty, kun Toimari soittaa änkyttäen että on hyvin pahoillan viivästyksestä ja yrittää hankkia ne lappuset mahdollisimman pian. Ihmetellen vastasin ettei asialla ole kiire ja sitten Toimari pulautti mistä on kyse. Voi räkä, mihin välikäteen mut taas tuupattiin...

tiistai, joulukuu 21, 2010

Hevosenhoitajat

Maalla asuessa olen joutunut kulkemaan suurimmaksi osaksi joka paikkaan autolla. Istuimme Miehen kanssa pitkästä aikaa joukkoliikennevälineessä ja kiittelin onneani ettei tätä herkkua tarvitse useammin popsia. Vieressämme istui pari nuorta teinityttöä, jotka puhuivat kovaan ääneen kuinka raskasta on pitää kahta, kolmea hoitohevosta. Toinen nokitteli, että kyllä hän jaksoi kahden hoitohevosen kanssa silloinkin kun oli oma joka päivä ratsastettavana. Kolmen hevosen hoitaja olisi vaihtanut ne yhteen, koko tallin suosituimpaan otukseen ja ex-hevosenomistajakin totesi sen olevan ainoa, jolla hän uskaltaisi enää ratsastaa. Hyvin äkkiä kävi ilmi, että hevoset olivat ratsastuskoulun hevosia ja että nämä tytöt pelkäsivät niitä.

Siinä sitten mietittiin, kuinka nämä purevat ja "riehuvat" otukset "koulutettaisiin" miellyttävimmiksi, jotta nekin "olisivat iloisia hoitajansa nähtyään". Viimeistään tämän kuultuani tarvitsin elämäni ensimmäistä kertaa iPodia: "...mutku Laura sano, että se on niin herkkä. Ei se kyllä mikään herkkä ole, kun aina irti ollessaan puree jos sillä ei ole nenän edessä ruokaa. Eikä se käytävällä eikä pesarissa riehu, kun se on kiinni."

Olen niin onnellinen saadessani elää täysin piilopirtissä kasvaneiden, onnellisten, itseään toteuttavien karvakorvien keskellä. Ja onneksi otukset itse eivät tiedä, kuinka onnekkaita ovatkaan.

Hyvää joulua kaikille, pitäkää eläimistänne ja lapsistanne huolta :)

maanantai, marraskuu 22, 2010

Rakkaus

Elämäni on ihanaa, rauhallista ja rakkaudentäyteistä. Erästä kirjasarjaa lukiessani mieleeni muistuu erilainen aika, joka oli hurjaa vuoristorataa. Niiltä ajoilta olen jostain tallentanut runon, jonka sattumalta tänään löysin:

Olen valloittajani kohdannut.
Nyt tiedän, mikä on suurten rakkaustarinoiden opetus.
Ne ovat aina traagisia, niillä ei ole onnellista loppua.

Kuin peli, jossa kaikki kortit ovat piilossa ja panokset ovat joko äärettömän arvokkaita tai arvottomia ja kaikki pelimerkit ovat identtisiä. Myös sielu, ruumis, elämä, arvot ja kunnia, kaikki samalla pöydällä, samassa kasassa.

Voitat kaiken tai häviät, ei hopeasijoja tai välimuotoja.

Tämänlainen rakkaus on kuin sairaus, addiktio vailla järjen hiventä.
Kuin suden suuhun juoksemista yhä uudelleen.

Ei tahdonalaista, ei ohjattavissa.
Järki on sammunut. Ainut mikä ohjaa, on pohjaton ikävän, tuskan ja hurmionsekainen kaipuu johon on vain yksi lääke; läsnäolo.

Olen pyrkinyt järkiperäistämään kaiken elämässäni ja vaalinut hyveellisiä arvoja.
Nyt löydän itseni sellaisen asian ääreltä, jonka vannoin olevan olematon; kontrolloimattoman sydämen.

Olen tullut nälkäiseksi. Eläimeksi.

Olen saapunut siihen pisteeseen jossa Sielu on käypää valuuttaa.

Muistan ajan, jolloin tämä kuulosti mahtipontisen hienolta. Upealta rakkaudelta, joka voittaa kaiken. Nyt se särähtää korvaani surkealta, jotenkin alistetulta. Enää ei elämässä ole mielestäni mitään, mistä pitäisi pantata sielunsa, paitsi ehkä oma lapsi.

perjantai, marraskuu 19, 2010

Koulutusta - ei voimaa

Miksei ihmiset ikinä opi, ettei eläintä käsitellä voimakeinoin vaan kouluttamalla. Kimpaannuin taas vaihteeksi, kun menin vahingossa lukemaan yleisiä kirjoittelufoorumeita >:|

Ratsastajat kyselevät jatkuvasti, mikä olisi riittävän vahva kuolain tai apuohja siihen ja tähän ongelmaan. Mikseivät he ymmärrä, että kouluttaisivat hevosensa (ts. itsensä) toimimaan erinäisissä 'ongelmatilanteissa'.

Esimerkki: hevonen ryöstää/menee liian kovaa maastossa

Ennen kovempiin kuolaimiin siirtymistä, olisi edes yritettävä kouluttaa hevonen toimimaan maastossa oikein. Aivan kuin kentälläkin... Käynnistä pyydetään hevosta pysähtymään ja seisomaan pari sekuntia. Jos pysähdys ei tapahdu heti, peruutetaan pari askelta. Tätä tehdään randomisti muutaman kerran, kunnes hevonen pysähtyy mielellään ja odottaa hetken paikoillaan. Paikoillaan oloa pidennetään vähän, kunnes hevonen seisoo rentona vaikkapa 5 sekuntia. Sitten edetään ravista käyntiin siirtymiseen samalla periaatteella. Jos hevonen vastustelee käyntiin siirtymistä, pysäytetään hevonen heti kun saadaan se käyntiin ja peruutetaan pari askelta. Jne jne jne. Kuuliaisuutta korostaa erinäiset tehtävät maastolenkin aikana, kuten avot, sulut, väistöt... Ja tarvitseeko erikseen mainita, että hevosta kehutaan aina, kun se tekee oikein.

Nyt en tarkoita, että maastoilun pitäisi olla työntekoa. Mutta pelkkä eteenpäin jolkottelu ilman minkäänlaista 'kuuliaisuustestiä', johtaa helposti apujen vastusteluun: "Ei maastossa ennenkään ole tarvinnut mitään tehdä".
Plus, että saat hevoselle hyvän olon, kun annat sille mahdollisuuden tehdä jotain oikein. Näin toimin oman hevoseni kanssa ja se auttoi: maastoilin usein ilman satulaa, pelkkä riimu hevosen päässä.

Esimerkki: hevonen ryöstää/menee liian kovaa esteradalla

Ensimmäisellä valmentajallani oli hyvä kikka opettaa hevonen kuuliaiseksi esteradalla. Hevosellani oli tapana lähestyä estettä hyvin, mutta alastulon jälkeen innostui ja lähti täysin lapasesta. Aloitimme käynnissä, ratsastamalla pitkälle sivulle kauas toisistaan asetettujen kahden puomin yli. Puomien puoliväliin piti pysähtyä ja seistä hetki. Tämä oli vielä lastenleikkiä, mutta sen oli tarkoitus vihjata hevoselle, että siinä oli pysähtymisen paikka. Sitten sama ravissa (hevosellani toimi siirtymiset kaikista askellajeista
pysähdykseen erittäin helposti) – ei vieläkään ongelmia. Kun laukkasimme 'sarjaesteelle', oli jo isoja ongelmia pysäyttää hevonen puomien väliin. Pari kertaa pysäytin hevoseni maneesin seinään, ihan vain ilmoittaakseni selvästi, ettei sen sovi ryntäillä maneesissa ympäriinsä. Lopulta hevonen kyllästyi ja suostui pysähtymään – juuri ja juuri ennen seuraavaa puomia. Näillä harjoituksilla edettiin kavaletteihin ja lopulta esteisiin ja ratoihin.

Koskaan en tarvinnut nivelkuolaimien kanssa muuta apuvälinettä kuin martingaalin. Hevoseni oli kuitenkin entinen ravuri, joka taatusti osasi purra kuolaimeen kuin kuolaimeen kiinni (jopa erilaisiin rollareihin).

maanantai, elokuu 16, 2010

Viittävaille araknofobia

Hämähäkki – se kammottava pallero taikka suikero, aivan liian monella ja pitkällä jalalla varustettu, ällöttävä olio. Jaa miksi? En tiedä. Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt hämähäkkejä. Kammonnut suorastaan.

Muistan ala-asteikäisenä lapsena tehneeni läksyjä koulupöydän äärellä, kunnes silmäkulmassani vilahti jokin. Aivan jalkani vieressä, valkeaa laatikostoa pitkin kiipeili hämähäkki. Ei mikään järjettömän suuri, läpimitaltaan ehkä 3 cm. Kylmä hiki tulvahti pintaan, kun hyppäsin koulutuolilta niin että se kaatui. Olin yksin kotona, joten harpoin pikaisesti hakemaan imurin. Täristen työnsin töpselin seinään ja työnsin suutinta kohti hämistä. Säpsähdin rajusti, kun otus lennähti imuriin.

Pidin imuria päällä varmaan vartin ollakseni varma, ettei kauhu ryömi
pussista takaisin. En vieläkään pysty koskemaan hämikseen, en edes paksulla paperitupolla. Juoksen kirkuen karkuun tai jämähdän kauhuhiestä märkänä paikoilleni.

Hevostalleilla käydessäni näen hämähäkkejä joka päivä - tai oikeastaan yritän olla näkemättä. Mutta siellä ne lymyilevät ja tekevät verkkojaan jokapaikkaan. Luudalla pystyn juuri ja juuri pyyhkimään katonrajat ja nurkat seiteistä. Varon visusti, ettei yksikään otuksista yllätä kipittämällä vartta pitkin käsiäni kohti.

Wikipedian mukaan en sairasta araknofobiaa, ihan jo senkin perusteella, että pystyn käymään paikassa jossa tiedän hämähäkkien lymyilevän. Mutta ei se paljon enempää vaatisi. Tallikaverit ovat nauraneet, kun kiljun täyttä huutoa hevosen selässä ja huidon vimmatusti hämyä takinhelmasta. Mies tyrkyttää kotona, että mun pitäisi hoitaa itse hämähäkkini päiviltä. En vaan pysty, hrr.

Mies kiusoittelee, että mun motto on "eniten pelottaa kaikki" (kts. alkuperäinen eniten vituttaa kaikki). Nytkin, tätä kirjoittaessani, vapaat pitkät hiukseni kutittelevat paljaita olkavarsiani. Saan vaivoin pidettyä mielikuvitukseni kurissa, enkä vilkuile sivuilleni.